sunnuntai 16. lokakuuta 2016

TOTEUTUS
                          
Kisaviikko ja minulla oli nuha. Ei se omalla kohdalla tunnu pieneltä asialta. Muistan kyllä kuinka ensimmäisen kerran ultrakisaan Ekalle huoltajaksi lähtiessäni huolestuneena kysyin Retulta, että mitäs nyt tehdään kun juoksijalla on kurkku kipeänä ja viikonloppuna on kisa Nurmossa. Vähän kyllä ihmettelin kun Retu vaan lohdutti minua että ainahan sillä kurkku on kipeä ennen kisaa. - Mutta nyt minulla oli nuha! En uskaltanut käydä salilla enkä juosta. Työpäivät niistin nenäliinoja roskiksen täyteen. Torstaina vilutti ja otin aamulla 600 buranan. Sillä jaksoin töissä. Seuraavana päivänä piti lähteä Kolille jos ei tule kuumetta. Ei tullut. Yes!

Perjantain olin hyvissä ajoin varannut lomapäiväksi töistä. Kolin Sokos hotellilla odotti vuosi sitten varattu huone. Helppoa ja mukavaa myös huoltajalleni. Varsinkin kun Vaarojen maratonilla ulkopuolinen huolto on kokonaan kielletty. Eka kävi juoksulenkillä ja minä koetin keskittyä ja nukahdinkin ihan vähän. Lopun aikaa ihailin ikkunasta näkyvää Pielisen maisemaa ja vähän pörröisen näköisiä kuusia siinä edessä. Illalla käytiin syömässä. Kymmeneltä oli 131 km:n lähtö, jota käytiin pimeässä tähtitaivaan alla seuraamassa. Sitten nukkumaan.

Kätevää ja helppoa oli kävellä hotellilta lähtöön hyvän luomupuuroaamiaisen jälkeen. Nyt se hauska alkaa. Enää ei jännittänyt, kun olo oli ihan hyvä. Eka oli todennut edellisenä päivänä, että kun ei ole kuumetta niin sinne vaan. Kyllä metsään räkää mahtuu. Keli oli mainio: pilvistä, +5 astetta, ei tuulta juurikaan ja sadetta välillä niin vähän ettei kunnolla kastellut. Reitti oli osin vaellusreissuilta tuttu ja 43 kilometrin kisareitti loppua kohden tulisi olemaan melkoisen raskas. Mutta se oli tiedossa ja koko ajan etenin hyvällä tunteella. Kiviniemeen asti pääasiassa juoksin. Siellä oli huoltajakin kannustamassa – oli fillarilla ehtinyt Kiviniemeen keittolounaalle juuri sopivasti. Täytin juomapullot ja söin aamiaispöydästä tekemästäni metvurstisämpylästä puolet, vähän oikeaa ruokaa geelien sijaan. Seuraava kolmannes olisi Ryläyksen osuus. Vauhti hiipui, koska nousut olivat jyrkempiä ja polku vaikeakulkuisempi juurineen ja kivineen. Pitkän matkan tuleva voittaja Mikael Heerman juoksi ohi ja vaihdettiin muutama sana. Ihaillen katsoin hänen nopeaa ja taitavaa juoksuaan, takana hänellä oli kuitenkin jo melkein17 tuntia kisaa. Ryläyksen nousut olivat kyllä entuudestaan tuttuja mutta näin nopeasti en ollut niitä aiemmin kulkenut. Crossfitin ’laatikolle hypyt’ tulivat monta kertaa mieleen kun kapusin ja hyppäsin kiveltä kivelle. Kaikki sujui mainiosti. Oikean jalan iso reisilihas  kramppasi kivikovaksi kerran harpatessani melko korkealle mutta tokeni kun nyrkillä näytin kuka tänään määrää. Lisäsin nopeasti suolan määrää kaivaen ruususuolapussia useammin taskusta.

Toisella juomavesipisteellä oli Ponkilaisen Matti talkoolaisena vettä jakamassa. Matti on Ekan serkku ja Eka olikin ehtinyt jo pari tuntia seurata kisaa tällä pisteellä kun minulla kisavauhti oli hidastunut vaativan maaston kohdalla. Kiva oli hetki siinä höpötellä toista metukkaleipää syödessä. Ja nyt olisi enää alle kymppi maaliin. Kyseessä oli viime vuoden reitistä se muutettu osuus, joka kulki Mäkrällä ja vain polkuja pitkin. Pieni- Kolin kierros oli kaikki uutta. Miten niin lähellä Ukko-Kolia oli niin isot nousut ja laskut! Juoksuaskeleita ei juuri irronnut kuin hetkellisesti polulla vastaan tulleen kuvaajan pyynnöstä. Mutta vointi oli hyvä. Aivan loistava olo keskivartalossa ja vahvat jalat crossfit-harjoittelun ansiosta. Nyt sai vain nauttia! Loppunousu Kolin Alamajalta ei tuntunut enää pahalta kun tiesi maalin lähestyvän. Lisäksi sekin tavoitteeni oli täyttymässä että pääsen ennen pimeää maaliin.

Tämä oli minun ’spartathlonini’ ja se onnistui paremmin kuin hyvin. Sain olla mahtavan ja mystisenkin Kolin metsässä tämän lokakuisen päivän. Kiitos!

Jos vain arpaonni suosii niin tulen vielä toisenkin kerran.


sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

TAVOITE

Ilman tavoitettakin voi juosta mutta ehkä se on enemmän juoksentelua. Juoksentelu on mielestäni helppoa. Ja tarvittaessa voi vaihtaa lajia sopivampaan. Syksyn tullen, iltojen pimetessä töistä kotiin tultua väsyttää. Usein sää on huono juoksemiseen, sataa vettä ja tuuleekin. Ehkä pidän tämän ajan kunnostani huolta käymällä spinning –ryhmätunneilla. Juu! Hyvä idea. Tarvitaan lukkopolkimiin sopivat kengät ja salille kortti. Hyvä hiki tulee polkiessa. Mutta miten nämä tunnit on aina niin vaikea sovittaa muihin arkirutiineihin. En ehdi millään käymään kaupassa tai laittamaan kunnon ruokaa. Ja valmisruuat, ne ovat kyllä niin epäterveellisiä. Jos jatkan pyöräilyä sitten kun lumi on sulanut. Se ei maksakaan mitään. Olen sitä paitsi aina halunnut maantiepyörän.

Juu. Ilman tavoitetta aika kuluu kivasti, helposti ja uskomattoman nopeasti ilman että on tehnyt mitään ihan oikeasti. Itseni tuntien olenkin pitänyt erittäin tärkeänä aina ilmoittautua johonkin maratoniin ennakolta. Ensimmäisinä vuosina se oli Tukholman maraton, johon heti syyskuussa ilmoittauduttiin yhdessä juoksukavereiden kanssa. Lämmöllä muistelen harjoittelukausia syksystä kevääseen. Sunnuntain pitkät lenkit ja kaikki muu tarvittava tuli tehtyä säntillisesti. Ja sitten touko-kesäkuun taitteessa oli kaikki tarvittava tehty. Tukholman maratonille. On helppo palauttaa vieläkin mieleen se mahtava tunne joka valtasi mielen Tukholman stadionin portista juoksuradalle juostessa. Chippimaton yli juoksi vain voittajia!

Vuosien kuluessa tavoitteet ovat vaihtuneet. Yhteistä kaikille onnistuneille juoksuille on ollut se, että etukäteen en ole lähtenyt valmistautumaan liian suurin toivein. Matkojen pidentyessä oma tietämys ei ole kylläkään riittänyt realistiseen tavoitteenasetteluun. Ultramatkoilla ensikertalaisena suurin apu on ollut rakkaasta huoltajastani. Yhdessä on arvioitu mahdollisuuksiani harjoitella ja sen myötä aika/matkatavoitetta. Itsepäisenä tyyppinä olen aina tietysti salaa ajatellut, että kyllähän nyt tuon menen ja näytän sinulle vielä, että menen enemmänkin. Hyvä esimerkki tuosta oli Joensuun 12h:n hallijuoksu vuonna 2014. Huoltajani sanoi että kaksi maratonia tuon ikäiselle naiselle on oikein hyvä saavutus. Miten mukava oli juoksun edetessä turvautua tuohon lauseeseen. Vatsaongelmien kanssa suorittaessani ajattelin, että olipa hyvä ettei tullut julkaistua omaa tavoitetta ääneen. Harjoituskirjanpidon kulmaan sen kuitenkin olin kirjannut. Rennosti vaan jatkoin menoani ja niin ongelmatkin hävisivät. Kaksi maratonia juostuna. Viimeisellä tunnilla sain vielä virnistellä huoltajalleni kierros kierrokselta iloisempana.

Tämän vuoden tavoitteeni asetin jo viime vuoden lokakuussa. Nyt tai ei koskaan Vaarojen maratonille. Todennäköistä voi olla, että valmentajani oman maratontavoitteen täyttyessä minunkin intoni juoksuun tulee vaihtumaan johonkin muuhun. Lisäksi tämän ikäisenä polkujuoksu alkaa olla entistä haasteellisempaa. Puoli vuotta olen nyt harjoitellut enemmän crossfittia kuin juoksua. Olen mielestäni kokonaisuutena erinomaisessa kunnossa. Crossfit Kuopio järjesti vielä sopivasti Crossfit- Endurance juoksukurssin, jossa olen opetellut aakkosia POSE-juoksuun. Sitä olen joskus harjoitellut vähän omin päinkin mutta en oikein saanut kiinni ideasta. Nyt olen intoa piukassa uusista askeleistani. Korsetti tuntuu pysyvän koossa paremmin. Lisäksi olen käynyt Trail Cup Kuopion yhteislenkeillä Puijolla ja Neulamäessä. Seuraavan kerran juostaan Jynkänvuoren poluilla taas huippusuunnistaja Hannu Airilan vetämänä. Juhannuksena kävimme huoltajani kanssa Kolilla testaamassa polkuja sen verran että hyvällä mielellä voin jatkaa harjoittelua kohti syksyä. Nyt tuntuu siltä että tämän vuoden tavoite on mahdollista saavuttaa.

Tavoite on tärkeä.

Tärkeää on että tavoite on realistinen.

Sitä polkua on hyvä juosta. 

lauantai 18. kesäkuuta 2016

MOTIVAATIO

Kun toimii urheilijan huoltajana pitkäkestoisessa kilpailusuorituksessa, saattaa törmätä mielenkiintoiseen ilmiöön nimeltä ’motivaation loppuminen’. Urheilija ilmoittaa kesken kaiken saaneensa tarpeekseen ja lähtee suihkuun. Itseni tasoisen harrastelijan kohdalla näin saattaa käydä helpostikin, koska tekeminen ei ole millään pro- tasolla. Mutta että oikeat urheilijatkin.

Niin kuin tämä omanikin kerran huikkasi E24-kisassa pukuhuoneen ovelta riittävän etäällä minusta ja huoltopaikasta, että ”se oli sitten siinä” ja laittoi oven kiinni. En ehtinyt mitenkään paikalle pitkittämään lopullista päätöksen tekoa. Jälkeenpäin ihmetteli sitten itsekin, miten helposti antoi periksi. Jo kotimatkalla oli tosin jo ilmoittautumassa seuraavaan mahdolliseen kisaan.

Tai toisen ultrajuoksijan kohdalla, jota E24-kisassa olin toisena vuonna huoltamassa. Motivaatio loppui. Tuli hyvävoimaisena ilmoittamaan, että lopettaa ja kertoi tomerasti, että ”kai sen urheilija sentään itse saa päättää”. Eipä tuossakaan mikään auttanut sillä kertaa.

Minulla tietysti psykologin taidot ovat melko vajavaiset. Lisäksi hämäläisen luonteeni vuoksi olen aivan liian hidas keksimään hetkeen sopivia sanoja. Onneksi olin viime viikonloppuna viisaampi. Joensuussa järjestettiin ensimmäistä kertaa vanha, perinteinen Suomi-juoksu, jossa päämatkana on 100 kilometrin ultrajuoksu. Lähtö tuolle matkalle oli kello kuudelta illalla. Reitti oli mahtavan hyvä, 3,4 km lenkki, josta kolmasosa kulki metsän suojassa tasaisella, leveällä polulla. Kelikin oli mainio. Kisassa oli mukana melko vähän juoksijoita mutta kun erityisen hyvän reitin ja järjestelyjen korkea taso kiirii useamman korviin, niin olen varma että Joensuussa juostaan vielä monta Suomi-juoksua kesäyössä. Asiaan. 50 kilometrin kohdalla, kuuluttajan samalla kertoessa kisayleisölle saavutetusta virstanpylväästä, eräs kokenut ultrajuoksija-konkari chippimattoa ylittäessään pysähtyi ja löi kädet ristiin lopettamisen merkiksi. Satuin olemaan juuri siinä ja niin mies tilitti minulle tuntojaan: ”se on siinä; kun ei kulje niin ei kulje”. En siihen tinkaan tietenkään keksinyt kuin viivyttää asiaa ja kehotin menemään kuuluttajan luo virallista ilmoitusta varten. Kipaisin itse kisapiällikön luo apua hakemaan: ”Tuo aikoo keskeyttää, voisitko vähän jutella sen kaa”. Mukava oli aamulla tulosluettelosta lukea onnistuneesta 100 km:n juoksusta tämän konkarin kohdalla. Etenkin kun samainen mies oli vuonna 2009 huoltohommissa siinä nimenomaisessa Suomi-juoksussa, jossa oman 100-kilometrin juoksuni juoksin. Perniön reitin pitkällä takasuoralla hörppäsin hänen ojentamaansa urheilujuomaa ja pohdin ääneen keskeyttämisen mahdollisuutta tuossa n. 80 kilometrin kohdassa. ”Ei tuonnäköiset keskeytä.” oli kommentti nauravalla naamalla ja siitä minut hellästi tönäistiin taas liikkeelle.

Motivaatio on korvien välissä.
Korvien välin kestävyyttä voi kehittää.
Siksi juoksen. 


tiistai 7. kesäkuuta 2016

Tervetuloa Takomorunners blogiini!

Hei,

Tervetuloa seuraamaan Takomorunners blogiani!



Olen hoitanut kuntoani harrastamalla kestävyysjuoksua 42-vuotiaasta lähtien ja nyt olen 57 –vuotias.
Juostuna on 35 maratonia, yksi 100 km juoksu ja 12h- hallijuoksu Joensuussa. Lisäksi 6h-juoksuja Väinölänniemellä, useita 50 km juoksuja WiHa:lla, Kotirataultria, lukuisia puolikkaita ja lyhyempiä kisoja Suomessa, Euroopassa ja etenkin Espanjassa, jossa vietämme vuosilomamme joka vuosi mieheni kanssa. Nyt uusinta uutta on crossfit, joka tempaisi minut mukaansa viime marraskuussa käydyn Crossfit- alkeiskurssin jatkoksi. Tavoitteena on yhdistää molempien harrastusten hyvät puolet ja saavuttaa sellainen kunto, että Vaarojen Maratonin 43 km sujuu mukavasti lokakuun ensimmäisenä päivänä Kolilla.